Eilinen yritys päättyi onnistuneesti. Edes safkaröökiä en tarvinnut; tosin voiton varmisteluksi söin kevyesti enkä siellä, missä saa edelleen pöydissä vetää. Perjantai-illan ratoksi napattu tuplaviskikään ei johtanut fagotti-iloittelun kaipuuseen.

Safkaröökistä muuten: tupakoimattomien on varsin turha yrittää sönkötellä “en-tajua-savun-keuhkoon-vetämisen-nautintoa”-lausuntojansa, jos eivät ole safkaröökiä kokeneet. Harva nautinto vetää vertoja raskaan ruoan päälle nautitulle kahvi-savuke-yhdistelmälle. Sanottu suorite on pieni juhlahetki jopa työpäivän keskellä nautitulla lounaalla. Suurin luopumisen tuska liittyykin näihin tupakoinnin myönteisiin ilmiöihin, joista ehkä lisää sitä mukaa, kun harmi kasvaa.

Juuri työn alla oleva aamukahvikaan ei kumma kyllä kirvoita tupakointitarvetta, vaikka yrittää kuinka psyykata. Kyllä kai siitä Champixista sitten kuitenkin jotain iloa on. Havaitsin tosin, että asenteen tietoinen koventaminen loppuviikosta oikeastaan vasta houkutteli esiin tämän savuaversion. Mikä siitä sitten menee lääkkeen ja mikä oman asenteen piikkiin, jäänee spekulatiiviseksi.

Edessä on kaksi aika tiukkaa testiä (jos aion fundamentalistilinjalla pysyä): huomenna olisi määrä mennä biljardin parissa itseään kiusaamaan, ja maanantaina on taas työpaikalla käryttelytiimi koossa, kun yksi lomalle hairahtanut palaa Virastoon. Kasveja tunnistamaan, ehkä?

Seikkaperä: tupakkapäiväkirja — ei seikkoja.