sanat

Nincompoop

Kännäntai, touhukuu 24th, 2020

Donald Trump official portrait

Nimcompoop on angloamerikkalainen sana, jonka merkitys näyttää olevan a silly or stupid person, mistä tosiseikasta sekä Merriam-Webster että Cambridge English Dictionary tuntuvat olevan keskenään samaa mieltä. Sanan etymologia taitaa olla tuntematon. Suomeksi tarkoitetaan siis melkeää ääliötä. Miksi tätä sitten pitää suositella? Koska sana kuulostaa niin kovin leikkisältä, eikä varmaan vähiten siksi, että se päättyy poop.

Lieke

Perjantai, touhukuu 22nd, 2020

Ismo Lindellin Sähkötekniikan historia kertoo:

Sähköilmiöiden havainnoinnin sanotaan saaneen alkunsa antiikin Kreikassa, kun filosofi Thales (624-547 eKr) kiinnostui kehrääjien värttinöihin tarttuvista villakuiduista, jotka eivät irronneet helposti pyyhkimällä. Syytä tutkiessaan hän havaitsi, että värttinässä olevilla meripihkakoristeilla oli outo puoleensa vetävä voima. [s. 3]

Meripihkan kreikankielisen nimen [ἤλεκτρον (ēlektron)] mukaan on sitten koko sähkötekniikka saanut sukunimensä. [s. 4]

Kaisa Häkkinen kertoo asiasta lisää Tiede-lehden jutussa Sähkö löi liekkeen:

Uudissana sähkö oli hyvä nimitys ilmiölle, joka sai esineet sähähtämällä säkenöimään.

Kun ensimmäisistä tietokoneista alettiin puhua 1900-luvun puolimaissa, niistä käytettiin nimitystä sähköaivot tai elektroniaivot.

(Korostukset minun kynästäni käsin)

Lightning3

Nämä pitkähköt kipinät eivät sähähtele, koska kyse on kuvasta. Luonnossa tällaiset pikemminkin jyrähtelevät melkeästi.

Jostain syystä suomessa ei ole omaksuttu elektron-johdannaisia, vaan käytössä oli alkuun omaperäinen, itsensä Elias Lönnrotin sepittämä sana lieke. Kuten edellä todetaan, on sana sähkö sepitetty onomatopoeetihtavasti siitä tosiseikasta käsin, että sähkökipinä sähähtämällä säkenöi.

Osmo Ikola maalailee uhkakuvia kokoelman Kielen elämää ja käyttöä jutussa Kielenohjailu ja kieliyhteisö:

Liekkeen korvaaminen sähköllä lienee kuitenkin tapahtunut melko kivuttomasti, koska edellinenkään ei vielä ollut kovin vankasti juurtunut kieleen. Monin verroin suuremmat olisivat vaikeudet, jos joku nyt yrittäisi saada sähkön tilalle jonkin uuden sanan. [s. 131]

(Korostukset taas minun syytäni)

Koska vanhat sanat ovat — vanhoja, ja siten uusia parempia, suositellaan liekkeen ottamista viipymättä uudelleen käyttöön sähkön asemesta (ehkä Ikolan yllä pelkäämät vaikeudet ovat pienemmät, kun kyseessä on vanhan sanan ennallistus?) Suositus koskee tietysti myös kaikkia yhdyssanoja ja johdoksia: liekelasku, liekeposti, vaihtolieke; tunnelma liekkeistyi jne. Elektroniikkaa kutsutaan luontevasti hienolieketekniikaksi ja tietokonetta liekeaivoiksi. Kielitoimiston sanakirja ei liekettä tunne, mutta sitä ei pitäne pitää esteenä viehättävän sanan käyttämiselle.

Melkeä

Kännäntai, touhukuu 10th, 2020

Kielitoimiston sanakirja ei tunne melkeää, mutta sana se silti on. Osmo Ikolan kielipakinakokoelman Kielen elämää ja käyttöä jutussa Hämärtyneitä johdoksia ja yhdyssanoja kerrotaan sanasta meille seuraavaa:

– – otamme suurennuslasimme alle partikkelin melkein. Sana on kaikille tuttu, mutta luulen, että useimmat nykyajan suomalaiset eivät osaa sanoa mitään sen rakenteesta. Muoto pohjautuu adjektiiviin melkeä, joka on yleiskielessämme harvinainen. Nykysuomen sanakirja kyllä tuntee sanan ja ilmoittaa sen merkitykseksi ‘melkoinen’. – – Muoto melkein on säännöllinen instruktiivimuoto sanasta melkeä, – – melkein ei ole johdos, vaan partikkeliksi kangistunut sijamuoto.

Kotus puolestaan julistaa:

Adverbin [melkeästi] kantana oleva melkeä on tarkoittanut aikamoista, tuntuvaa, melkoista ja huomattavaa. Nykykielen melkoinen on samaa kantaa, ja sen merkityskin on säilynyt hyvin lähellä melkeää.

Sana totta vieköön on harvinainen; asialle pitäisi tehdä jotain, koska se on kuitenkin aavistuksen leikkisä (paljon leikkisämpi kuin melkoinen). Kansalaisia kehotetaankin ottamaan sana uudestaan käyttöön viipymättä kaikissa soveliaissa yhteyksissä. Kannattaa panna merkille vaikkapa lauseke melkein elkein, joka on melkeän leikkisä monestakin syystä.

Suur‑Kallio

Kännäntai, leikkisyyskuu 12th, 2010

Kaupunginosien rajojen tunteminen on yleisesti aika huonolla tolalla. Yksi syy siihen lienee, että tiedotusvälineet viljelevät vääriä tietoja tässäkin asiassa: paraatiesimerkki on Iltalehden juttu Jalkajousella ammuttiinkin kahta miestä. Juttu esimerkillistää myös spesifimpää, tässä käsillä olevaa kaupunginosarajatieto‑ongelmaa: Kallio tapaa vetää yllensä naapurikaupunginosien synnit. Iltalehti‑esimerkissämme ingressiteksti sanoo:

Helsingissä Kalliossa ammuttiinkin perjantaina jalkajousella kahta miestä.

Leipätekstissä kerrotaan:

Poliisi löysi perjantaina Katri Valan puistosta vertavuotavan miehen. [‑ ‑] Vaasankadulla ja Suvilahdenkadulla sijaitsevista asunnoista otettiin kiinni [‑ ‑]

Miestä olikin siis ammuttu Sörnäisissä; kiinniotot tapahtuivat Alppiharjussa ja Sörnäisissä.

Onko tämä sitten vakavakin ongelma? No eipä oikeastaan, mutta ärsyttävä se on, vasitenkin siksi, että tällaiset asiat on niin helppo tarkastaa, esim. kaupungin tarjoamasta paikkatietopalvelusta; internetiä lienee tyypillisesti mahdollista toimituksissa käytellä, jopa ulkopaikkakuntalaisissakin.

Edellä kuvattu ongelma tuskin häviää. Esitän ratkaisuksi tarkoitetun alueen (ainakin Kallio, Alppiharju ja Sörnäinen) nimittämistä aina ja johdonmukaisesti Suur‑Kallioksi. Täten menetellen ei olisi enää niin nougat’ta, jos sattuisi rajatietopuutteita. Jatko‑ohjeena ilmoitetaan, että tarkemminkin voi sitten halutessaan paikkoja nimetä: esim. Linnunlaulua voisi kutsua verevästi Suur‑Kallion osa‑alueen Linjat pienalueeksi kolme; esimerkkiuutisessa mainittu Vaasankatu sijaitsee Suur‑Kallion osa‑alueen Harju pienalueessa nolla ja niin edelleen.